lauantai 21. helmikuuta 2015

Kilometripostaus koirista

Huomaa että kelit lämpenee ja on jollain tasolla kevättä ilmassa, vaikka on vasta helmikuu: mulla on nimittäin ihan kauhee koirakuume! Eikä vaan koirakuume, vaan myös hirveä himo uuteen pitkäkorvaan Elviiran ystäväksi. Eniten kiukuttaa se fakta, etten pysty ottamaan mitään uutta lemmikkiä, en edes sitä haaveilemaani kultakalaa.

Oon elämäni aikana haaveillut monenlaisesta eri koirasta, joista puoliakaan en varmasti ikinä tule ottamaan niiden vääränlaisen käyttötarkoituksen vuoksi.

Siperianhusky on varmaan se lapsuuden lemppari, eikä mikään olisi ihanampaa kuin työskennellä hyskytarhalla. Huskyista on jopa hieman kokemusta, mutta nekin kokemukset rajoittuvat kitukasvuisiin pentuihin, joita sai alkuun hoitaa kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa pitääkseen ne hengissä. Huskyista rakkain tulee aina olemaan Joose, nykyiseltä nimeltään Hukka. Mun on pitänyt nähdä se monesti sen jälkeen kun se lähti mun luota uuteen kotiin, mutta aina sitten on ollut jotain, kun se on ollut kaverin luona hoidossa.


Joose/Hukka oli riiviö, heti jo huomasi että se oli koirana ihan erilainen kuin ne, mitä mulla aikaisemmin oli ollut. Se tarvitsi paljon enemmän aktivointia ja touhua, onneksi lapsi tuli Slavan kanssa hyvin toimeen niin saivat touhuta yhdessä. Kylällä asuessa oli muutenkin Slavan kannalta hirveän hyvä, että oli toinen koira, joka oli niin reipas. Auttoi Slavaa selviämään vähän paremmin peloistaan.

Laumanvartijat ovat aina kiehtoneet. Kaukasianpaimenkoiran eteen voisin melkein tappaa, mutta tiedän että omat taitoni eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa riittäisi mitenkään sellaisen kasvattamiseen. Isot koirat eivät pelota, varmastikin johtuen siitä, että kun olin ihan pieni niin meillä oli newfoundlandinkoira. Ei siis tosiaan laumanvartija, vaan rauhallinen nössykkä, jonka päällä ne melkein vauvaikäiset lapset kiipeilivät eikä se aina tainnut edes herätä. Mutta se totutti isoihin koiriin ja pienestä pitäen olen nimenomaan tahtonut ison koiran. En mitenkään henkisen pippelin jatkeeksi, vaan musta jotenkin vieläkin tuntuu, että pikkukoirat menee heti "rikki" tai jotain, vaikka meillä onkin noi pikkukoirat olleet jo tosi kauan!

Nalle

Islanninlammaskoira, saksanpaimen, akita, venäjänvinttikoira... Lista on suorastaan loputon. Oon ihaillut niin monia koirarotuja, perehtynyt niihin ja vaikka alun perinkin tiennyt, että ei sellaista voi ottaa, on niiden kuvia googletellut tuntikausia.

Vuosien jälkeen kuitenkin on yksi koirarotu on pysynyt haaveissa tähän päivään saakka realistisena, nimittäin belgianpaimenkoira tervueren. En hirveesti oo belgien kanssa tekemisissä ollut. Yhel kaverilla on, sekä siellä kasvattajalla, josta Nappi ja kissat on haettu. Eli täysin vieras rotu ei näin "livenäkään" ole, mutta nimenomaan tervueren on. Kaikilla on groenendaeleita, jotka ovat tajuttomat hienoja koiria. Mutta pinnallisena ihmisenä voin sanoa suoraan, en enää ikinä halua mustaa elukkaa, oli se mikä hyvänsä. :D Mutta tervuerenien luonne kiehtoo muutenkin enemmän ja tiedän että sellaisen tulen vielä jonain päivänä tiimiini hankkimaan. Ehkä siihen menee kymmenenvuotta, mutta kuitenkin.

Harrastuskoiranahan tervueren on ainakin lukemani perusteella melkeimpä loistava. Se on energinen, fiksu ja haluaa tehdä. Motivoituvuutta suorastaan kaipaan koiralta. Slava on ollut aina kehnosti motivoitavissa. Kotona sisällä jutut onnistuu, mutta jo kotipihassa saattaa korvat hävitä, ruoka ei todellakaan kiinnosta jos sadan metrin sisällä on vierasihminen, jota pitää pelätä... Siksi onkin ollut jotenkin hirveän hauskaa aina, kun joidenkin muiden koirien kanssa ollut tekemisissä ja niitä voi huijata ruualla. :D

Toinen koira, jonka haluaisin ihan ehdottomasti on rescue koira. Selaan jatkuvasti esimerkiksi rekku rescuen sivuilla ja toivon, että voisin antaa jollekin niistä koirista kodin. Slavahan on tavallaan rescue koira, mutta yksityisen kautta. Eikä Slava ole missään tarhalla asunut, eikä mitään. Siksi tiedän että oikea rescue koira voi olla vaikea ja ettei sen kanssa elämä ole missään vaiheessa helppoa. Mutta senkin tiedän, että jos ikinä tulee mahdollisuus, niin varmasti homaan rescue koiran.


Oon mä vähän sitä miettinyt, että ei mulla varmaan pitäisi olla kuin yksi koira kerrallaan, että riittäisikö mulla loppujen lopuksi oikeasti motivaatio ja energia kahdenkin koiran hoitoon. Tällä hetkellä meillä on kolme koiraa, ennen oli neljä. Mutta en mun itse ole tarvinnut hoitaa kuin Slava. Siis tietenkin ruokkimiset ja aamukusetukset tietenkin,eikä aina niitäkään jos on sattunut väsyttämään. Mä en lenkitä juuri koskaan Nappia ja Mimiä. Pikkukoirat eivät osaa kävellä hihnassa nätisti, jonka vuoksi kolmen koiran taluttaminen on vaikeaa, joten niitä ei tule vietyä kolmestaan Slavan kanssa mihinkään. Yleensä sitten touhuan pikkukoirien kanssa enemmän pihassa, mutta en kauheasti sitäkään. On mulla siitä sinänsä huono omatunto, mutta ei mulla oo niihin niin vahvaa sidettä kuin Slavaan.

Mimmi

Koirahistoriaahan mulla riittää. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, kun olin pieni, meillä oli nöffi. Olin muistaakseni eskari-ikäinen kun Nalle lopetettiin. Sitten meni monta vuotta ennen kuin perheeseen tuli uutta koiraa. Kavereiden ja sukulaisten koirien kanssa kuitenkin olen ollut aina tekemisissä, eikä mulla ole varmasti ikinä edes koiratonta kuukautta ollut. Oisinkohan sitten ollut ehkä... Kakkosluokkailainen (plus miinus pari vuotta lol), kun isosisko silloisen poikaystävänsä kanssa hommasi koiran. Sellainen sekarotuinen sekopää. Ei niillä ollut sille tarpeeksi aikaa, Mimmi oli sellainen energiapakkaus, joka olisi tarvinnut jatkuvasti tekemistä, ihan vääränlainen koira niille, joka sitten purki energiansa vetämällä ja riehumalla, että siskon käteen tuli jotain. Olisko ranne nyrjähtänyt tai vastaavaa, sitten ne päätti lopettaa Mimmin, ei se ollu ku ehkä parivuotias jos oikein muistan. Oon vieläkin vähän katkera siitä. Vieläkin vakaalla lapsenuskollani nimittäin olen varma siitä, että jos olisin saanut Mimmin asumaan meille, olisin saanut kitkettyä siitä pahoja tapoja, koska minä sitä muutenkin hoidin aika paljon, vaikka sen taluttaminen yksin oli käytännössä mahdotonta pienikokoiselle Kridulle. Mutta elämä on.

Vuonna 2007 keväällä sitten meille tuli Nappi. Olin kinunnut koiraa varmastikin Mimmin lopettamisesta lähtien ja kyllä se vuosien ruikutus auttoi. Suurin syy taisi olla koiran hankintaan se, että meidän silloinen kani Halla sekä kissa Minttu kuolivat molemmat ja ei kai meillä kukaan osannut ilman lemmikkiä olla. Ensimmäinen määräys oli, että koiran oli oltava pieni. Minä halusin japaninpystykorvan ja isä päätti, että hän ottaa schipperken. Niinpä meille tuli molemmat pienellä aikavälillä. 2010 syntyivät Napin vahinkopennut, joista toinen oli kirjaimellisesti vammanen. Sepi siis jäi vähän pakostakin meille, vaikka kyllä myöhemmin huomasi, ettei sen vammajalka elämää haitannut mitenkään.




Talossa oli siis kolme koiraa, äitistä tämä oli jo aivan liikaa, mutta mitä tekee Kridu, joka on rahoissaan ja juuri täyttänyt 18? Hommaa tietenkin koiran. Kun vuonna 2012 toukokuussa täysin kahdeksantoista, Slava muutti meille seuraavalla viikolla.

Slava ekana iltana meillä

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti